Alice Kask, Jaan Toomik, Ene-Liis Semper, Kaido Ole, Marko Mäetamm, Tõnis Saadoja, Marko Laimre, Jaak Visnap ja Kadri Alesmaa

Jokainen varmaan ymmärtää mitä ”Like Humas Do” kirjaimellisesti tarkoittaa: ”niin kuin ihmisillä on tapana”. Mutta mikä se on? Se on David Byrnen kappale; ei tosin mikä tahansa kappale, vaan laulu, jonka kuulee kun avaa Windows Media Playerin, ainakin XP:ssä. Mikä ideologinen viesti Microsoftilla on mielessä kun se panee ohjelmasa hokemaan: ”I’m breathing in, I’m breathing out, like humans do”?!

Oli laulun viesti mikä tahansa, kyseessä on esimerkki siitä, että subjektin rakentuminen ja asema ovat olennaisesti muuttuneet nykymaailmassa. Sen sijaan, että subjekti syntyisi Lacanin peilivaiheessa, se syntyykin nykyään ”mediapeilivaiheessa”. Sen sijaan, että subjekti sijoittuisi oidipaaliseen kolmioon, se sijoittuu mediaan. Televisio on perhe.

Subjektin aseman muutos ja siihen liittyvä taiteilijan uudelleenposisointi on tämän virolaisen nykytaiteen  näyttelyn aihe. Näyttelyssä on töitä kansainvälisesti tunnetuilta taiteilijoilta, kuten Ene-Liis Semperiltä ja Jaan Toomikilta, sekä taiteilijoilta, jotka ovat vasta uransa alussa, kutens Alice Kask ja Tõnis Saadoja. Jokaisen taiteilijan lähestymistavassa on kuitenkin nähtävissä median vaikutus, konstruoitu mediatodellisuus ja mainittu ”uusi” peilivaihe.

Olen tarkoituksella valinnut tähän näyttelyyn lähinnä taiteilijoita, jotka käyttävät perinteisiä tekniikoita, maalausta ja grafiikkaa, joilla katsotaan olevan oma kielensä. Niin ei kuitenkaan ole, vaan henkilökohtainen ”käsiala” on tekninen termi, käsitteellinen ratkaisu, jonka ainoa päämäärä on välittää viesti. Siinä kaikki.

– Anders Härm, näyttelyn kuraattori, Tallinna Kunstihoone (Suomennos Erik Miller, The English Centre)

 

Kuva: Jack Visnap: ”Nice Man”, 2001.