Violetti on sävyllisistä väreistä tummin ja se yhdistetään usein viisauteen, mystisyyteen ja magiaan. Violetilla valolla uskotaan olevan parantava vaikutus. Sen nähdään stimuloivan solujen valoa kerääviä entsyymejä ja jopa parantavan vioittunutta dna:ta.

Violetin uskotaan vaikuttavan positiivisesti myös keskittymiskykyyn. Leonardo da Vincin mukaan keskittymiskyky kymmenkertaistui esimerkiksi lasimaalauksilla aikaan saadussa purppuraisessa valossa.

Suomessa violetti on edelleen värinä hieman vieras ja sitä ei juuri esiinny sanonnoissa. Sana liila esitetään usein synonyyminä violetille, mutta monien mielikuvissa liila tarkoittaa vain violetin hempeämpiä, vaaleampia – syreenimäisempiä- sävyjä. Purppura puolestaan viittaa punertavan violettiin ja malva harmahtavan sävyiseen violettiin.

Violetti etenkin tummine sävyineen yhdistetään useisiin valtauskontojen ulkopuolisiin liikkeisiin, kuten New Age ja Wicca-liikkeisiin ja laajemminkin esoteerisyyteen, teosofiaan ja okkultismiin. Väri liitetään vahvasti myös noituuteen – tänä päivänäkin violetti on vahvasti edustettuna noituutta käsittelevissä populaarikulttuurin tuotteissa, kuten vaikkapa Harry Potterin maailmassa.

Kristillisessä symboliikassa violetti tulkitaan katumuksen ja parannuksen väriksi. Tässä yhteydessä siihen liittyy suru synnin vuoksi ja rakkaus Jumalaa kohtaan. Ennen ristiinnaulitsemista Jeesus puettiin pilkkamielessä violettiin, ”kuninkaalliseen” viittaan. Tietty surumielisyys yhdistetään violettiin väriin laajemminkin, ja se on monissa kulttuureissa myös lesken väri.

Antiikin aikana purppura oli haluttu ja kallis väri, joka saattoi olla kultaakin kalliimpaa. Sitä saivat kantaa vaatteissaan vain korkea-arvoiset henkilöt. Antiikin aikana violettia väriä saatiin purppurakotiloista, ja se oli antiikin väriaineista kallein. Keittämällä purppurakotiloiden eritettä merisuolassa ja potaskassa pystyttiin tuottamaan tätä Tyroksen purppuraksi kutsuttua väriä. Yhden purppuragramman tuottamiseen tarvittiin 10 000 kotiloa.

Vuosisatoja violetti säilyi valtaapitävien ja ylimystön värinä, kunnes vuonna 1856 William Henry Perkin, englantilainen, tuolloin vasta 18-vuotias kemisti, kehitti vahingossa synteettisen väriaineen, jota kutsuttiin ensin Tyrian violetiksi ja myöhemmin malvaksi. Nyt violetin värin käyttö mahdollistui kaikelle kansalle.

Myös 1800-luvun impressionistit rakastuivat nyt taiteilijoidenkin käyttöön saatuun violettiin väriin. He korvasivat mustat ja ruskeat sillä varjoja kuvatessaan. Aikalaiskritiikeissä käytettiin termiä violettomania kuvaamaan tätä impressionistien violetin palvontaa.